Lusikoita ja matematiikkaa

Tira hyvä, luonnollisesti se joka on pienempi, on lusikka-asennossa helpommin sylissä. Tämä on ihan perusgeometriaa.

Alasti yössä,
  sylissä lämmin keho
    ja hiusten tuoksu.
  Mutta herätessäni
    käteni on puutunut.

Tuskaa, tuskaa, enemmän tuskaa

Sivustan toimituksessa taasen rämmitään murheen alhojen syvimmissä pohjamudissa, koska vaikuttaa siltä, että olemme pysyvästi pudonneet Pinserin top-listan kolminumeroisilla luvuilla hyvyytensä ilmaisevien joukkoon.

Onneksi meitä sentään joku lukee, vaikka viime aikoina kirjoitustahti onkin hidastunut. Pahoittelen, mutta ammattibetoniporsaan työ on varsin kiireistä nykyään, ainakin siihen asti kun routa tulee ja TVL:n miehet palaavat takaisin lämpimiin koloihinsa kylmän vaimon ja rääkyvän kakaran tykö.

Koettakaa kestää. Yritän tehdä elämästäni taasen surkeaa ja onnetonta, niin ehkä se alkuvoimainen luomiskykykin sieltä jälleen pullahtaa esille.

Katson näyttöä,
  tuijotan kipein silmin:
    Luovuus kateissa.
  Laitan koneen kiinni ja
    juoksen ulos sateeseen.

YTN:kin on vain ihminen

Pysäkillä seisoo kaunis, tummahiuksinen nainen. Hänen kasvonsa ovat hieman erikoisen näköiset, sellaiset jotka herättävät huomiota ja kääntävät päitä. Hän on pukeutunut tyylikkäästi; ja pysäkillä olevat miehet vilkuilevat syrjäsilmin minihameen paljastamia, sukkiin verhottuja sääriä. Hän seisoo pitkänä ja suoraselkäisenä, korkeakorkoisissa mokkasaappaissaan, ja miesten kaiho tuntuu melkein käsin kosketeltavana. Hän on selvästi YTN, ja tietoinen siitä.

Hän nousee bussiin sirosti, istuu viereiselle penkkiriville. Hän heilauttaa jalkansa toisen yli sievosti ristiin, ja saa osakseen muutaman kateellisen katseen lähistöllä istuvilta virkamiesnaisilta.

Hän kaivaa esiin vanhan, repaleisen kirjan ja syventyy siihen; uppoutuen outo hymy huulillaan johonkin tuttuun ja turvalliseen. Hetken ajan hänessä on jotain tuttua, ystävällistä.

Nousen pois ennen häntä, ja vilkaisen varovaisesti kuluneen kirjan kantta ohi mennessäni.

"Taru Sormusten Herrasta."

Virnuilen koko kävelymatkan töihin.

Hän on poissa

Kysyn Vaan on vetänyt töpselin seinästä.

Toivottavasti hän työntää töpselinsä jälleen takaisin luovuuden pistorasiaan taasen jokin päivä - tai itse asiassa, olen liki varma, että hän sen tekee.

Sanotaan vaikka näin, että minusta tuntuu siltä. Kuten jokunen lukijani tietää, ennustukseni naisten suhteen ovat yleensä varsin hyvin osuneet kohdalleen.

Taivaan suuressa lounasravintolassa tavataan salaattipöydän - joka kuuluu hintaan - äärellä.

Hautausmaalla
  sytytän kynttiläni
    blogin muistolle.
  Niin monta ajatusta;
    ikuisesti kadonneet.

Yksin yössä, joukossa

Elokuvateatterissa kaksi ihmistyyppiä ärsyttää minua erityisesti. Toinen on se teini-ikäinen, ylipainoinen pojanjolppi, jonka mielestä on hauskaa jos kankaalla roiskahtaa veri, tahi kaksi ihmistä osoittaa minkäänasteisia tunteita toisiaan kohtaan. "Asiaa" ja "vähänks siistii" ovat yleisesti käytettyjä sanontoja, jotka kuuluvat yleensä myös viisi penkkiriviä eteenpäin. Samoin kun se Beavis & Buttheadilta lainattu röhönauru, joka saa silmäni verestämään ja otsasuonen pullistumaan.

Se toinen ihmistyyppi on se, jonka tupakanhimo pakottaa vetämään askillisen juuri ennen näytöstä ja sen jälkeen he tulevat viereesi haisemaan. Eivätkö he tajua, miten käsittämättömän paha se lemu on? Voisiko joku kertoa sen heille hellävaroen? Minä en yökkäilyltäni kykene.

Pimeän huoneen
  taustalla valkokangas.
    Hys. Taika alkaa.

Liimaa, tarjoilija

Pöydälle on kerääntynyt tavaraa. Siirrän yhtä, ja toisessa päässä pöytää putoaa yllättäen lasi lattialle. Ei arvokas, muuten kuin muistoarvoltaan. Sydän ehtii heittää monta volttia kun kurkistan vahinkoa. Ohut jalallinen lasi, putoaa suoraan kyljelleen - se on varmasti säleinä.

Paitsi ettei ole.

Se on säilynyt ehjänä jonkin mystisen yhteensattuman kautta. Hengähdän helpotuksesta ja siirrän lasin turvaan.

Myöhemmin illalla istun taas pöydän ääreen.

Tällä kertaa pudotan pussillisen kovia karamelleja, jotka rusahtavat ilkeästi osuessaan lattiaan.

On se hyvä, että ihminen oppii virheistään. Tai sitten ei.

Pöydän toisella
  puolella tyhjä tuoli.
    Hiljainen talo.
  Kaipaan jonnekin kauas
    niin kovaa että koskee.

Syysillassa soi vain kaipaus

Kuulen hassut tupsuhattuiset tyypit ennen kuin näen heidät. He ovat kerääntyneet pieninä ryhminä puistoihin ja museoiden kulmille. He ovat pääosin miehiä, joskin muutama nainen seisoksii joukossa mukana. He laulavat lämpimikseen viileässä syysyössä: iloisia teekkarilauluja, joiden sävel on tuttu ja sanat rempseän härskit.

Oma, ensimmäinen opiskeluvuoteni palaa mieleeni varoittamatta. Oli samanlainen pimeä ja lämmin syksy ja kuljin rakkaani kanssa käsi kädessä - rakkaani, jonka kanssa kuvittelin naiivisti eläväni onnellisena kunnes kuolema meidät erottaisi. Tuntemattomassa kaupungissa kaksi epävarmaa sydäntä nojasi toisiinsa ja katseli silmät ymmyrkäisinä teekkareiden touhuja. Eksyneinä, mutta vapaina; kiinni vain toisissaan.

Silloin todella elin ensimmäisen kerran.

Yöllä soi uuden
  seikkailun kutsu muille;
    minä jään paitsi.
  Nostan kaulukset pystyyn
    ja kiirehdin eteenpäin.

Lauantairunoutta

Sanovat, että valmistuneen ja opiskelijan ero on siinä, että valmistunut ymmärtää, että kaikkea ilmaista viinaa ei tarvitse juoda.

Mutta kukaan ei sanonut mitään halvasta viinasta.

Pahus.

Maailma pyörii
  Silmät savusta märät
    Paita lemuaa.
  Tahdon halata häntä
    ja kaikkia muitakin.

Kuinka olla jumala

Maailma koostuu transitioista, siirrostiloista alun ja lopun välillä. Muutoksia on jatkuvasti käynnissä - me synnymme, kasvamme, kuolemme - ja kaikkia emme edes huomaa, koska ne ovat niin hitaita. Jotkin muutokset tapahtuvat nopeasti, ja ne aiheuttavat meille ahdistusta tai iloa. Ehkä tärkeä sukulainen siirtyy parissa viikossa eloisasta elottomaksi, tai muutto kaukomaille pelottaa.

Kun sammutat lampun illalla, se on transitio. Äkkinäinen muutos valoisasta pimeään - juuri se hetki, jolloin auringon tasaiseen laskuun savannilla tottuneet vaistot rääkäisevät paniikissa. Valon jälkikuvat leikkivät hetken verkkokalvoilla, ja maailma on vain mustaa ja valopilkkuja.

Silloin et ole missään.

Maailma lakkaa olemasta sillä hetkellä kun katkaiset fotonien virran. Kuvittelet tuntevasi tai kuulevasi jotain, mutta kuten vihreät valopisteet silmiesi edessä, se on vain harhaa. Vasta muutaman sekunnin kuluttua yön maailma liukuu esiin ja korvaa päivän.

Juuri tällä transition hetkellä on mikä tahansa mahdollista, jos tiedät mitä teet.

Pimeä nousee -
  nopea sielu ottaa
    haluamansa.

Virkistävää teetä työpaikalla

Teen juominen on vähän kuin rakastelisi kauniin naisen kanssa.

Ensin se pitää lämmittää juuri sopivan lämpöiseksi keittiössä. Sitten se siirretään oikeaan paikkaan itse tekoa varten; katsoa miten se mukautuu esineen muotoihin ja tuntea kuinka tyynen pinnan alla kiehuu.

Laadukkaan teepussin repäisy muistuttaa minua kondomipaketin aukaisusta. Kääreet heitetään menemään, ja itse pussit dipataan syvään, lämpöiseen ja kosteaan koloon. Tekovälineen pitää liikkua juuri sopivasti, että se pääsee vaikuttamaan kaikkialle. Lusikallakin voi hämmentää, jos ei halua liata sormiaan.

Kun alkaa vihdoin olla valmista, kosteat pussit nykäistään varovaisesti pois, etteivät roiskeet lennä seinille. Tässä vaiheessa kannattaa hämmentää kiivaasti, jotta kun vihdoin ja viimein ruiskautat maidot mukaan, syntyy jännittäviä pyörteitä. Sitten ei muuta kuin hautaat kasvosi astiaan ja alat lipoa sekä nautiskella.

Muistathan lopuksi laittaa käytetyt pussit piiloon. Biojäteastiaan, siis. Mmm...

Unohdus, tuo maallinen vaiva

Sitä näkee kadulla kulkiessa kaikenlaista. Jonkinasteista addiktoituneisuutta kirjoittamiseen varmaan kuvaa se, että heti miettii mitä se tuo mieleeni, onko se kenties runo, vaiko mahdollisesti merkintä blogiin tai jotain siltä väliltä.

Mutta jos ajatustaan ei heti kirjoita ylös, se katoaa.

Ammattikirjoittajilla on kuulemma vessassaankin lehtiö ja kyniä, etteivät hyvät ideat katoa. Minä korkeintaan taittelen vessapaperista lentokoneita ja yritän saada ne kiertämään stripparitangon. Siksi moni hyvä idea katoaakin, ja jäljelle jää vain tälläisiä tuhkanmakuisia blogimerkintöjä. Merkintöjä, jotka syntyvät juuri sillä maagisella hetkellä kun päivän työt ovat ohi, mutta kotiin ei ihan vielä halua lähteä.

Kaiuttimissa
  Neljä Ruusua - otan
    takin ja lähden
  sateeseen. Siellä hypin
    lammikosta lammikkoon.

Asvalttikukka

Joku joskus minulle väitti, että tankarunous liittyy aina jollain lailla luontoon. Ehkä näin - luonto ja ihmisen suhde siihen on kerrassaan erinomainen lähde runoudelle. Se on jotain, mistä moni ymmärtää jotain, ja kaikilla on omat kokemuksensa ja mielipiteensä.

Suuri (ellei peräti suurin) osa länsimaisista ihmisistä asuu kaupungeissa nykyään. Omat runonräpellykseni ovat varsin selvästi urbaaneja tarinoita: kertomuksia citysinkkuudesta ja elämästä betonin ja bensankatkun keskellä.

Toisaalta, samasta asiasta sitä loppujen lopuksi on kysymys: ihmisen ja maailman välisestä suhteesta. Maailma muuttuu, joten se suhdekin muuttuu, vaikkei itse ihminen muuttuisikaan. Siksi runous on sekä ajatonta, että ajankohtaista.

Asiasta toiseen, vaikkei oikeastaan kuitenkaan:

Osanottoni mealle. Lähdin itse kymmenen vuotta sitten pitkälle ulkomaanmatkalle, ja muistan vieläkin kuin eilisen sen hetken, jolloin jätin hyvästit omalle, rakkaalle koiralleni, jonka kanssa olin elänyt natiaisesta saakka. Näin hänen silmistään, että loppu oli lähellä, ja että hän ei kestäisi enää kauaa.

Palattuani jäljellä oli vain tuore hautakumpu.

Reissu-Lassen mietintöjä, osa I

Matkustaminen avartaa. Sitä katsoo maailmaa aina uusin silmin kun on nähnyt muita ihmisiä, kuullut heidän sanojaan, syönyt heidän ruokaansa, haistellut heidän kaupunkiaan, elänyt heidän elämäänsä. Edes hetken verran.

Taksit suoltavat
  viisaita ihmisiä
    konttorin eteen.
  Jossain kaukana lapsi
    itkee yksinäisyyttään.