sunnuntaina, heinäkuuta 25, 2004

Häähumun kellojen kalkatus

Mitä voi tehdä ystävien hääkuville?

Jos ne pitää esillä, niitä vain kertyy ja kertyy, ja huonoina hetkinä ne tuntuvat suorastaan rienaavilta: "Katso - me olemme onnellisia mutta sinä et."

Jos ne taasen tuhoaa, tuntuu siltä, ettei hyväksy toisten onnea, eikä toivokaan heille parasta mahdollista. Valitettavan monelle kun se naimisiin meno nyt vain on se elämän käänteentekevä tapahtuma; se ainoa hetki jolloin maailma on heidän ja vain yksin heidän. Tai ainakin näin maailma on saanut heidät kuvittelemaan.

Naimisiin meno on sitä, että veroilmoituksessa aletaankin laittaa ruksi eri paikkaan, ja että toisen kuoleman jälkeen tappelu omaisuudenjaosta on hieman yksinkertaisempi. Se on myös kerrassaan erinomainen tekosyy juhlia ankarasti, ja yritys jakaa omaa onneaan yhteisille ystäville ja sukulaisille.

Mutta hääparin onni ei tee bileistä hyviä. Olen monta hääjuhlaa käynyt seuraamassa ja monta kertaa olen kadehtinut sitä muumiota, joka pakotettiin katsomaan Seinfeldin uusintoja 3000 vuoden ajan - silläkin oli varmasti hauskempaa. Myös muutamiin erinomaisiin juhliin olen törmännyt. Tärkein ero näiden välillä on ollut se, että hyvissä bileissä on nähty vaivaa vieraiden viihtyvyyden takia. Sellaisissa bileissä hääpari on ymmärtänyt, että he eivät todellisuudessa ole se, joiden takia juhlitaan. He haluavat tarjota parasta, jotta heidän lähipiirillään olisi mukavaa. Todellisia juhlakaluja ovat ne ihmiset, jotka ovat olleet hääparin tukena tuulessa ja tuiskussa, niin onnessa kuin epäonnessa. Heitä tulee hääparin kiittää ja kunnioittaa, sillä he luultavasti eivät olisi siinä missä ovat ilman ystäviään.

Joten en siis tiedä, mitä hääkuville pitäisi tehdä. Ehkä laitan ne vain laatikkoon ja kaivan ne esiin 30.3.2042, muistan heitä tuolla hetkellä, mietin missä he ovat nyt ja itkeä tirautan kyyneleen tai pari heidän onnensa puolesta.

Ei kommentteja: