Kaksikymmentä vuotta sitten alkanut työ, jota on puristettu viimeiset puoli vuotta kansiin, on saapunut hentoisiin hyppysiini.
Tuntuuko minusta iloiselta? Voipuneelta? Tyytyväiseltä?
Ei. Tunnen oloni niin nähdyksi, että kyyneleet kihoavat silmiin. Nimittäin siinä paperilla, kansien välissä, on ihminen joka ymmärtää minua ja sitä sekasortoa, joka minussa vallitsee. Ihminen, jota eivät pelota värini eivätkä tunteeni.
Tämä on oudon ristiriitaista, sillä minähän olen itse jokaisen sanan siihen kirjoittanut. Ei näiden satoja kertoja luettujen ja kymmeniä kertoja hinkattujen sanojen pitäisi enää minuun vaikuttaa. Eivät ne minuun vaikuta ruudulta luettuinakaan.
Mutta jotenkin se, että näkee oman tekstinsä paperilla irrottaa minut tekstistäni. Se alkaa nyt elää omaa elämäänsä ja liittyy pieneksi osaksi muiden ihmisten tarinaa. Niitä kirjoja luetaan, jaetaan, inhotaan, rakastetaan, unohdetaan ja löydetään uudelleen.
Se liikuttaa minua tavalla, jota en osannut aavistaa.