Päätoimittajamme vetää tuossa hirsiä (ihan helvetin kovaäänisesti), joten toimituksessa päätettiin julkaista tämmöinen vakavampi juttu ja syyttää siitä aamulla joko auringonpilkkuja, tai sitä tietokoneessa asuvaa hiirtä. Plausible deniability, toimii joka kerta.
Walt Whitman kirjoitti runon "O Captain, My Captain" vuonna 1865 kunnianosoitukseksi Abraham Lincolnille, joka oli ammuttu samana vuonna. Se ei ollut ainoa Whitmanin runo Lincolnin muistoksi, mutta jäi ehkäpä merkittävimmäksi. Siinä iloitaan yhtäaikaa voittoa sisällissodassa, mutta toisaalta samaan aikaan surraan suurta johtajaa.
Whitman itse koki runon ristiriitaisena irtautumisena omasta tyylistään ja kuvasi runoaan muun muassa sanoin "Damn My Captain […] I’m almost sorry I ever wrote the poem." Hän kuitenkin jatkoi runon julkista esittämistä ja nimmaroitujen kappaleiden myymistä, koska yleisö tykkäsi ja se toi rahaa. Myöhemmin kriitikot ovat kuitenkin pitäneet sitä melko paskana runona, mutta koska Whitman oli jo käärinyt rahansa ja kuollut, kritiikki tässä tapauksessa tuskin enää vaikutti luomistyöhön.
Whitmania pidetään yhdessä Emily Dickinsonin kanssa muuten amerikkalaisen runouden kantapeikkoina. Mikä on jännää, koska aikanaan hän oli kovasti skandaalinkäryinen, kirjoittihan hän paljon myös seksuaalisuudesta ja homoerotiikasta ja joutui duunipaikkansa kankeloimaksi.
Suomessa runo on varmaan tunnetuin Robin Williamsin tähdittämästä elokuvasta Kuolleiden runoilijoiden seura vuodelta 1989.
Anyhoo. Kirjoitin sulkakynällä tälläisen eräänlaisen kunnianosoitus/pahoinpitelyversion, koska maailma alkoi ns. vituttaa, ja kaipaan sitä aikaa, kun demokratia saattoi seistä peilin edessä ja todeta peilikuvalleen, että vaikka on nyt vähän dad bod, niin damn you look hot ja panisin; sen sijaan että se seisoo hautausmaan portilla goottikuteet päällä ja miettii, että ollako nyt zombie vai kenties vampyyri.
Ai niin, ihan itselleni muistiin semmoinen juttu, että ET JUMALAUTA ENÄÄ MENE HÄRKKIMÄÄN MESTAREIDEN TEOKSIA VAIKKA MITEN TYKKÄISIT, SILLÄ SIITÄ TULEE VAAN PAHA MIELI KUN SÄÄDÄT RIIMEJÄ KESKELLÄ YÖTÄ JA SITTEN ITKET AAMULLA KUN NÄET MITÄ OOT SAANUT AIKAAN.
Luetaan ylidramatisoiden. Alkuperäinen versio täällä.
Kapteeni, oi kapteeni! Satamaan olemme saapuneet
ovat miehistö ja matkustajat taipaleesta väsyneet
On buffetti tyhjä, autokansi autoista vapaa
on tullimiehet töissä, tälläkin puolen rajaa
Silti! Vääntää sydäntä tuska!
Sydäntä, mikä ennen oli peloton
Sillä merten toisella puolen
On kapteenimme eloton.
Kapteeni, meidän kapteeni! Nouse ja kuule tykistön kumu
kuule droonien surina ja näe sodan sumu.
Ammuksia, ei kyytiä! huutavat miehet toisilleen
väkijoukot pukeutuvat keltaiseen ja siniseen
Kapteenimme! Ystävämme!
Ei pärjää johtajana täysin aivoton
Vai onko tämä vain pahaa unta?
On kapteenimme tyystin eloton.
Kapteeni, oi kapteeni! Hiljaa olet edelleen
on miehistösi uupunut, silmät väsyneet
On tuuliajolla laivasi, ja miljardöörien huomassa
ei kansaasi enää kuunnella, ei armoa ole kukaan suomassa
Soikoot demokratian kellot, pikaviestimet!
Ei ole tilanteemme täysin toivoton
Vaikka kuljemmekin kapeaa lankkua
Ja on kapteenimme edelleen eloton
