Luin Arto Lapin Korallimieltä ja sen perään Tiede-lehteä, ja halusin vain todeta, että
Kvanttivaahdossa
kaikki on mahdollista
ymmärtämättä
jumalten nopanheittoa,
maailman haaroja,
värähtelyjen virtaa,
sillä itse aikakin murtuu
kun tarpeeksi läheltä
katsotaan
Minun poetiikkani? Mikä ylevä sana sille, mikä on suihkussa siitetty, vessassa veistelty, yksinäisyydestä yökätty, hiljaisuudesta hiipinyt, kiireestä kiroiltu, rakkaudesta riivitty, sivusta sävelletty ja internetin laajoille saloille kadonnut.
En kerro totuutta, mutta en valehtelekaan. Olen olemassa siinä hennossa raossa, joka erottaa myöhän ja yön; syksyn ja talven, vaikenemisen ja kuiskauksen. Kirjoitan, koska minun on pakko: Sisäinen oravani hölisee taukoamatta ulkoiselle kumiankalleni, jos haluatte ajatella asiaa näin. Sekin on eräällä lailla totta.
Kysyit kerran, mistä unelmoin. En osannut vastata silloin, koska olin niin täysi, että olisin vain vastannut latteuksin. Mutta nyt sanon, että unelmoin kaukaisista rannoista tuntemattomien tähtien alla; valtavista kansakunnista vaeltamassa galakseista toisiin; lohikäärmeistä; oikeudenmukaisuudesta; kauneudesta, joka koskee sydämeen; rajattomasta ilosta; siitä että herätessäni voisin olla innostunut tulevaisuudesta minun jälkeeni.
Herään silti, teen aamuharmauden, ja kirjoitan pienistä ja typeristä asioista niin vähin kirjaimin kuin osaan.
Hassuli, eihän
sinusta mitään tule.
Unelmissakaan.
Juokse, ystäväin!
Tänään pääset vapaaksi,
sillä on syksy.
Muuta meillä ei ole
kuin muistoja kesästä.