Oli hieman kiire, mutta ei niin kiire, ettei voisi ostaa katukauppiaalta paria munkkia kotiinvietäväksi. Ymmärrättehän, että katukauppias ei ollut oikeasti kadulla, eivätkä munkit olleet oikeasti munkkeja, mutta yritän suojella kaikkien osapuolten yksityisyyttä tässä.
Joka tapauksessa, minulla oli ruhtinaalliset kymmenen minuuttia kävellä joukkoliikennevälineen pysäkille, joka sijaitsi peräti sadan metrin päässä. Edessäni kuitenkin seisoi sellainen keskikokoinen ja -ikäinen mieshenkilö, samanlainen kuin tuhat muuta ympärilläni olevaa. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:
"Päivää. Mitäs tässä on?"
Niin, siinä oli isolla kirjoitettuna "omenamunkkeja", "mustikkamunkkeja", "lihamunkkeja" ja "kasvismunkkeja". Mutta jotenkinhan se keskustelu pitää avata.
"Niin, tässä on näitä omenamunkkeja ja mustikkamunkkeja ja lihamunkkeja ja kasvismunkkeja."
"Jaa, no mitäs nämä ovat?" Mies kysyi, osoittaen lihamunkkien kylttiä.
"No ne ovat lihamunkkeja. Myyn näitä nyt tässä alennuksella, kaksi euroa kappale."
"Jaa..."
Katson ennakkoaavistuksen vallassa miehen kasvoja, joille leviää ilahtunut hymy.
"No voitko sitten laittaa yhden omaan pussiin." Myyjä alkaa siirtää tavaraa pussiin.
"Ja sitten kahdeksan lisää." Myyjän otin pysähtyy hienoiseksi hetkeksi, mutta jatkaa sitten. "Siis kahdeksan? Siinä on sitten koko sakille."
"Eeei meitä ole kuin kaksi."
Myyjä työskentelee ripeästi, mutta on voimaton asiakkaan lumivyörymäisesti kasvavan tilauksen edessä. Kun halvalla saa, niin pitäähän se ottaa.
"Sitten vielä kaksi noita ja kaksi noita ja kaksi noita..." Pihdit heiluvat ja pussikasa kasvaa. Alan hieman huolestuneena vilkuilla kelloani.
Asiakas alkaa sitten laskea rahasummaa ihan itse, ettei kauppiaan tarvitse. "Noista tulee kaksi kymppiä, ja noista tulee neljä ja noista tulee neljä ja noista tulee neljä ja paljonkos se tekee yhteensä?"
Jono takanani alkaa kasvaa.
Myyjä kertoo, että ovatkin viimeistä päivää tässä paikassa, ja siirtyvät seuraavana päivänä naapurikauppaan. Tämä on ilmeisesti jossain määrin järkyttävä tieto:
"Ai siis ette enää ole tässä huomenna?"
"Ei, muutamme naapurikauppaan."
"Siis minnekä te muutatte?"
"Naapurikauppaan."
"Te ette siis enää sitten ole tässä huomenna?"
"Ei, muutamme tuonne naapurikauppaan."
"Ai minne siis?"
"Tuonne naapurikauppaan. Vuokrasopimus menee umpeen."
"Ai, ettekö te siis olekaan tässä enää huomenna?"
Tässä vaiheessa oli pakko syöksyä väliin, tunkea rahat myyjälle kouraan ja puoliväkivalloin survoa munkit pussiin ja suorittaa kanssaihmisiä uhmaava indianajonesmainen syöksy joukkoliikennevälineeseen.
Joskus ihmiset jäävät jumiin ikuiseen silmukkaan, aivan kuten tietokoneetkin. Silloin ei ole syytä enää jonottaa, vaan hylätä opitut käytösmallit ja vain tehdä se, mikä on tehtävä. Tai muuten voi olla vaarana joutua suomalaiseen sketsiin.