Ostin itselleni PVC-housut, kun täytin 40. Toiset ostavat Porschen, mutta meillä tutkijoilla ei ole varaa kuin puolalaiseen PVC:hen. Jos edes siihenkään.
Siinä sitten seisoin peilin ääressä, vatsa roikkuen valkeana kuin tykkylumi kiiltävän pellin päällä, ja yritin hokea itselleni, että kyllä minä ainakin itseäni vielä panisin, ja että jos vain lähtisin nyt vaikka klubbaamaan, niin supliikkini ja elämänkokemukseni kaataisi ainakin yhden kaksvitosen naisen ellei kaksikin. Eihän omasta nuoruudestakaan ollut kuin pari hassua vuotta ja kyllä tässä vielä olisi vientiä muidenkin kuin yh-äitien ja hormonihuuruissaan epätoivoisesti viime hetken lapsentekokumppania jahtaavien parissa.
Sitten vaimo, matkalla yön ensimmäiselle pissalle, sattui vilkaisemaan eteiseen ja loihe nauramaan niin että ne pissat tulivat sitten siihen olohuoneen matolle. Saatoin menettää malttini ja marssia ulos. Perkele, minulle ei naureta. Miehelle parhaassa iässä. Minun kohtaloni on minun käsissäni, ei muiden.
Ulko-ovi meni kiinni ennen kuin tajusin, että kännykkä ja avaimet oli jääneet niiden mukavien Dockersien taskuihin. Niin, näissä housuissahan ei taskuja edes ollut. Eikä juuri muutakaan. Vihan kihinä lakkaa meinaan nopeasti kolmentoista asteen pakkasessa, kun reisiä ja persettä ympäröi pelkkä muovi.
Viimeisenä karisee ylpeys. Sitten jää jäljelle vain epätoivo.
Lunta ja jäätä
voiko vitutukseen kuolla
kuin pakkaseen?
