Nörttihuumoria

Vahingossa kuultua kahden henkilön keskustelusta:

"No jos rationaalisesti ajatellaan, niin kaikkein eniten aikaa vuorokaudesta tulee vietettyä töissä ja sängyssä. Tämän takia on a) tärkeä hankkia työpaikka jossa viihtyy, ja b) hyvä sänky. Kaikki muu on sitten sivuseikkaa."

Keskustelu jatkuu hetken. Toinen valittaa, että ei viitsisi lähteä juhlimaan, kun hänellä on aina hankaluuksia sosiaalisissa tilanteissa. Toinen vastaa: "No sä voit ajatella vaikka silleen, että ne on nörttejä. Koska nörteillähän ei ole sosiaalista elämää, niin nörttien keskinäisiä tapaamisia ei voi mitenkään laskea sosiaaliseksi tilanteeksi."

Voi opetusministeriö sentään.

Kuin lehmän raivo häntä

Sivusta kolisee alaspäin elämän tarkoituksen määrittelevällä listalla kuin pari viikkoa vanha maito viemäriin. Toimituksessa on nykyään kalmanhiljaista, ja pöytiensä ääreen kahlittujen toimitusapulaisten vienon vaikerruksen katkaisee vain päätoimittaja Z:n satunnainen ulahtelu.

Sivusta ei kommentoi tekijänoikeuslakia, ei tee poliittista satiiria, ei kirjoita parturikäynneistään, ei tuota uutisia, ei ole hauska, ei ole absurdi, ei hauku tai mielistele muita bloggaajia, ei tarjoile hassuja linkkejä, ei omaa mielipiteitä, ei neulo, eikä puhu työstään. Blogoslavia lienee muuttunut vakavammaksi siitä kun puolitoista vuotta sitten aloitin, ja Sivustan oma pieni paikka maailmassa alkaa käydä yhä ahtaammaksi. Minun on joka kerta hieman vaikeampi perustella itselleni näppäimistöön tarttuminen, enkä tiedä, kauanko jaksan enää kirjoittaa.

Epätodellinen henkilö kirjoittamassa kuvitellusta elämästä tuntemattomille lukijoille. Se minä olen. Kun tosielämä alkaa täyttyä velvollisuuksista, ei epätodelle ole enää sijaa. Se katoaa kuin lapsen viattomuus yläasteella: pikkuhiljaa, pitkittyen, kivuliaasti. Olen alkanut menettää kykyni kuvitella, valehdella, ymmärtää paradokseja ja luoda uutta kaaoksesta. Se sattuu.

Tunnen oloni lehmäksi, joka seisoo markkinatalouden laitumella häntä nytkähdellen ja tyhjä ilme silmissään, ja jonka utareista nyhdetään luovuutta niin että tekee kipeää. Samaan aikaan omat vasikat ammuvat hiljaa nälissään.


Tämäkin runo
  on ihan tyhmä, koska
    en enää osaa.

Tylsäätylsäätylsää

Päivän syvä viisaus:

Useat ihmiset hallitsevat videoiden ohjelmoinnin. Monet eivät.

Nyt käyrät nousuun

Täällä Sivusta-konsernissa on jo pitkään ihmetelty, miksi sijoituksemme laskee Suurella Kaikentietävällä Listalla kuin bensiinin hinta ei.

Tästä syystä konsernin johto on päättänyt palkata konsultin pelastamaan tilanteen. Tästä eteenpäin Sivustan runo- ja kärpäslätkätoimitus on päätetty hyllyttää toistaiseksi, ja niiden paikalla esitetään käytännön filosofien suurimpia totuuksia.

Päätoimittaja Z kommentoi: "Vähäx lukiat saa ny filosofiaa, niinku. Ne oliki iha dillejä so far, mut nyt niist kaikist tulee jotai nördei. Eri siistii." (Päätoimittaja Z on sairaslomalla yritettyään mahduttaa sanoja "ihqudaa" ja "strateginen disruptio" samaan lauseeseen, eikä hän ole vielä täysin toipunut. Pahoittelemme.)

Säästösyistä emme kuitenkaan saaneet ihan ensiluokkaisia filosofeja, vaan joudumme tyytymään kierrätettyihin puistofilosofeihin.

Päivän Ikivanha Viisaus:

Joskus valo on vihreä ja välillä se on punainen. Sit pitää vaan päättää, et meneeks vai ei.

Vain kyynel erottaa meidät koneista

Blogitkansalaisjournalismitekijänoikeuspodcastitipoditebayskype
amazonmobiilinokiayahoogooglewlanbluetoothusbdigikuvaus
yksityisyysvalvontaterrorismiroskapostibayesbushpatriotkatrina
irakpeakoililmastonmuutostulvatsunamiuutisetinfoähkyblogit.

hiljentäkää. pyydän.

ei ymmärrä.

Sleeping Sun

Vieraassa kaupungissa vaellan yksin joen rantaa ja ymmärrän vihdoin, että lopun tullessa ei ole totuutta, ei valaistumista, ei pelastusta, ei valoa. Sen, mitä elämässämme teemme on se, mitä saamme.

Itken hiukan ja hautaan unelmani joen varteen.

Oi, kuinka kaipaan sinua.

Ei, ei hyvä aloitus

Harva asia saa ihmisen kiroilemaan omaa typeryyttään niin paljon kuin se, että huomaa nousseensa töihin aivan liian varhain, väärin laskettujen aikavyöhykkeiden takia.

Olisi ehkä kannattanut olla nukkumatta aikoinaan maantiedon ja matematiikan tunneilla. Nyt se kostautuu.

Väsynyt mies,
  ilmastoinnin humina.
    Tyhjä toimisto.
  Aurinko kiusoittelee,
    pistää silmään hoopoa.

Unia ja enteitä

Hän mittailee minua, näen sen. Siirrän painoani hieman ja annan heikkouteni näkyä. Hän epäröi - yksi osa huutaa yhtä, toinen toista: hyökätäkö vai ei? Katseet - ei, ei katseet, vaan huomio - toisiinsa lukkiutuneena kierrämme toisiamme, etsien tilaisuutta. Muu maailma on muuttunut hiljaiseksi ja kaukaiseksi, mutta silti kuitenkin tunnemme sen läsnäolon selkeämmin kuin hetki sitten.

Elämä kohisee suonissamme voimalla ja suussani on veren maku.

Taistelun tunto:
  Kuolema katsoo vierestä
    kylmin silmin.
  Miekalla ei maailmaa
    rakenneta, vaan miestä.

Ei ihan tyylipuhdas suoritus

Rakastelimme.
  Nainen nukahti kesken.
    Masentaa.

Happoa, komisario Z

Mummilassa on hapPoSadeTta. Muistuupi mieleeni kesäinen päivä joskus neljäkymmentäkolme vuotta sitten, kun naapurin setä keitti vaatteitaan pihalla suuressa vesikupissa, jonka Rampe - naapurin karhunkokoinen koira - oli hylännyt tultuaan tiineeksi Oinoskan lehmien kanssa. Niiden samojen lehmien, joiden runopiireissä Kekkonenkin kävi ennen ryhtymistään presidentiksi. Niin, tuona kohtalokkaana päivänä satoi Suomessa ensimmäisen kerran happosadetta. Lapsenlapseni Martti oli nähkääs siirtynyt tuolloin kovempiin huumeisiin, ja ajoi kuplavolkkarillaan pihaan ja rantaan ja laiturille ja järveen, ja hihkui iloisena jonthkasta, notta "ota taata mun hapot, ettei mee hukkaan". Minähän otin haulikon ja pamautin sen suden pois päiviltä. Niin minulle siis jäi happoperimä, niin rikki-, suola-, typpi-, maito-, muurahais- kuin muutkin hapot. Koska avaruuden valloitus oli tuolloin kova juttu, soitin sedälleni Neuvostoliittoon, ja pyysin häntä pössäyttämään Suomeenkin oikein kunnon happosateen. Matkustin sitten oikein armeijan saattueessa rajan yli Plesetskiin ja tuhansien toverien hurratessa kippasin Martin tuhkat ja hapot raketin kärkeen.

Jos skraga ei ois jäänyt oven väliin, niin olis voinut paluumatka kestää pitkään, mutta nyt onneksi se raketti räjähti suoraan kotitontun yllä ja se pehmensi putoustani sen verran, että ei mennyt kuin 212 luuta poikki.

Mutta ei se sattunut, kun perässä tuli se happosade ja kaikilla oli taas niin mukavaa.

Voi jospa oisit saanut olla mukana.