Iltakävelyllä eksyn vanhan leikkikentän luokse. Istahdan hetkeksi penkille - samalle penkille, jossa olen niin monta kertaa voipuneena istunut ja katsellut, kun lapset leikkivät. Olen vastannut lukuisia kertoja "isi, isi" -huutoon, ja noussut antamaan vauhtia keinujalle tai siirtynyt seisomaan sydän syrjällään kiipeilytelineen alle, aivan kuin voisin ottaa kiinni putoajasta tai edes kehollani pehmentää pudotusta.
Nyt puisto on lapsista tyhjä, mutta muistoja täynnä. Se aika, joka täällä vietettiin, oli vain lehtiä virrassa. Se ei enää koskaan palaa, enkä ehkä haluaisikaan sen palaavan. Voisin tietenkin korjata tehtyjä virheitä, mutta tekisin toisia. Toisia ei voi muuttaa; itseään ehkä, mutta ei sekään helppoa ole.
Hiekkalaatikko
hylätty leluauto
yksinäinen mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti