perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

You know you love me

Istun parvekkeella ja katselen, kun Venus loistaa vaativasti taivaanrannassa. Mietin elämää, ja sitä, miten se tuntuu raivostuttavilta mitättömyyden kausilta, jota katkovat onnen tai murheen hetket.

Venus ei välitä. Se loistaa nyt tuolla, kuten se on loistanut jo miljardeja vuosia, ja se loistaa samoin niille lukemattomille sukupolville, jotka kokevat samat tunteet minun jälkeeni.

Sillä kukaan meistä ei ole niin ainutkertainen kuin haluaisi, eikä niin tavallinen kuin pelkäisi.

Tiedän nyt, miltä John Carterista tuntui.

Tule syliini, kesäyö.
Haluan imeä sinut itseeni
rutistaa rintaani vasten
kuin kadotetun rakastajan.

1 kommentti:

ninni kirjoitti...

pläts. jokainen on niin ainutkertainen kuin haluaa. mika oli todis