keskiviikkona, syyskuuta 28, 2005

Kuin lehmän raivo häntä

Sivusta kolisee alaspäin elämän tarkoituksen määrittelevällä listalla kuin pari viikkoa vanha maito viemäriin. Toimituksessa on nykyään kalmanhiljaista, ja pöytiensä ääreen kahlittujen toimitusapulaisten vienon vaikerruksen katkaisee vain päätoimittaja Z:n satunnainen ulahtelu.

Sivusta ei kommentoi tekijänoikeuslakia, ei tee poliittista satiiria, ei kirjoita parturikäynneistään, ei tuota uutisia, ei ole hauska, ei ole absurdi, ei hauku tai mielistele muita bloggaajia, ei tarjoile hassuja linkkejä, ei omaa mielipiteitä, ei neulo, eikä puhu työstään. Blogoslavia lienee muuttunut vakavammaksi siitä kun puolitoista vuotta sitten aloitin, ja Sivustan oma pieni paikka maailmassa alkaa käydä yhä ahtaammaksi. Minun on joka kerta hieman vaikeampi perustella itselleni näppäimistöön tarttuminen, enkä tiedä, kauanko jaksan enää kirjoittaa.

Epätodellinen henkilö kirjoittamassa kuvitellusta elämästä tuntemattomille lukijoille. Se minä olen. Kun tosielämä alkaa täyttyä velvollisuuksista, ei epätodelle ole enää sijaa. Se katoaa kuin lapsen viattomuus yläasteella: pikkuhiljaa, pitkittyen, kivuliaasti. Olen alkanut menettää kykyni kuvitella, valehdella, ymmärtää paradokseja ja luoda uutta kaaoksesta. Se sattuu.

Tunnen oloni lehmäksi, joka seisoo markkinatalouden laitumella häntä nytkähdellen ja tyhjä ilme silmissään, ja jonka utareista nyhdetään luovuutta niin että tekee kipeää. Samaan aikaan omat vasikat ammuvat hiljaa nälissään.


Tämäkin runo
  on ihan tyhmä, koska
    en enää osaa.

Ei kommentteja: