Saavuin isoon vantaalaiseen markettiin hetkeä ennen sulkemisaikaa. Raahasin kassalle vähäiset ostokseni: tusina tölkkiolutta sievässä pahvipaketissa (se oli esteettisesti kaunein paketti, siksi ostin sen), sihijuomaa, pienen rasian nektariineja, leipää ja vähän kinkkua.
Katsahdin ympärilleni ja koin yhtäkkiä valtaisan kiusaantuneisuuden tunteen. Tiedättehän, sellaisen kun menee juhliin ja tajuaa olevansa pahasti alipukeutunut ja yrittää vain olla niinkuin ei olisikaan, vaikka tietää muiden katsovan arvioivasti.
Minulla oli Vähän Ostoksia. Kaikilla muilla oli tonneittain tavaraa lastattuina lähinnä trukkeja muistuttaviin kärryihin. Tarpeellista tavaraa, kuten olutta, jugurttia, muroja, vessapaperia, makkaraa, ööliä, paistinpannuja, grillihiiliä, olvia, makkaraa, mehua, maitoa, bisseä ja campingia.
Tunsin itseni kauhean alisuoriutujaksi. Muiden tuskainen, mutta musertava katse vakuutti minut siitä, että olin selkeästi surkea luuseri, jolla ei ole vaimoa, kolmea lasta ja vuoden 2001 Ford Focusta matkalla Mäntyharjuun kesämökille. Aloin miettiä kiivaasti, voisinko ostaa vielä jotain, millä todistaisin muille, että minullakin on Elämä ja aion viettää Reteän Juhannuksen, mutta paniikissa en keksinyt muuta puuttuvaa kuin litran appelsiinimehua.
Hymyilin surkeana kassapojalle ja naureskelin anteeksipyytäväisesti pientä ostosmäärääni. Hän kertoi, että keskiarvo-ostos taisi olla jotain sadan viidenkympin luokkaa. Minä ostin vaivaisella kahdella kympillä.
Pakenin paikalta luimistellen. Tuntui väärältä olla kotona kaupungissa, käydä sähkösaunassa ja nauttia olutta parvekkeella. Tuntui vielä typerämmältä tuntea asiasta syyllisyyttä.
Minä, markkinatalouden metsähiiri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti