sunnuntaina, maaliskuuta 20, 2005

Bileet

Tulen sisään myöhään, liian myöhään. Ihmiset ovat jo änkyräpäissään. Heti ovella törmään tuttuun tyttöön, joka ensimmäisenä kehuu kädessään olevaa rommikolaa sanoilla "mä olen oikeastaan jo niin kännissä, ettei mun kantsis juoda, mutta tää on hyvää" ja tyrkkää sen minulle.

En ota sitä vastaan. Virhe.

Ei siksi, että hän loukkaantuisi, vaan siksi, että minun olisi pitänyt vetää viinaa kaksin käsin päästäkseni muiden tasalle. Kännisen lauman öyhötys saa minut kuitenkin varuilleen, ja tyydyn vain yhteen olueen.

Jokin pieni ääni sisäkorvassa kehottaa lähtemään kotiin, mutta illan toinen virhe on jättää se huomiotta. Lupasinhan lähteä kaverin kanssa samaa matkaa.

Jossain vaiheessa iltaa joku blondityttö alkaa olla liian päällekäyvä. Hänen hengityksensä haiskahtaa tukevasti, ja yritän nojautua vaivihkaa taaksepäin. Hän ja hänen tyttökaverinsa nauravat paidalleni - totta, se on aika tylsä. Mitä sitten? Minähän yritän olla tylsä; haluan heidän menevän ja jättävän minut rauhaan. Minä en ole sellainen, jota he haluavat; enkä minä halua ketään heistä. Mutta heidän on silti leikittävä leikkinsä.

Alan tehdä lähtöä, valitan väsymystä. He nauravat minulle jälleen, pilkkaavat. Hymyilen, sillä tiedän, että kyseessä on vain peli. He eivät pidä siitä, etten pidä heistä, vaikka ovat liian tanassa ymmärtääkseen asiaa. Heidän on vaikea myöntää itselleen, etteivät he kiinnosta minua. Kun sivistyksen hartaudella kuvioitu pintakiilto on liuennut viinaan, ihmisistä tulee yksinkertaisia, vaistojen orjia.

Kun vedän takin ylleni, poppoon eniten alkoholia nauttinut (ja rääväsuisin) nainen yrittää vetää minua takaisin. Kun livahdan hänen otteestaan, hän tulee perässäni kerrostasanteelle ja tukkii hissin oven.

"Mikäs tää väsymysjuttu muka oikein on?" hän sanoo hieman sammaltaen. "Joko sä oot menossa nussimaan jotain naista tai sitten... tai sitten sä oot menossa nukkumaan", hän päättää hieman epävarmasti. Jokin logiikassa ei ole ihan oikein, ja pointtikin jäi jotenkin laimeaksi, marisevat hänen etanolin kyllästämät aivosolunsa.

Nostan hänen kätensä pois oven edestä ja työnnän jalan jo melkein sulkeutuneen oven väliin. Sujahdan sisään ja toivotan hyvää yötä.

Mies hississä katselee alaspäin, naama peruslukemilla. Hän on nähnyt ja kuullut koko jutun.

Hymyilen vaivautuneesti.

Huomenna olen epäsuosittu, mutta kun pintakiilto on palautettu, he eivät sitä sanoin ilmaise. He jatkavat peliään; näytelmää, jota on esitetty jo miljoonien vuosien ajan. Samassa teatterissa, samaan aikaan.

Minä aion silti hymyillä heille, sillä olen nähnyt heidän sisäänsä. Ja todennut pitäväni enemmän siitä, minkä alle he kätkevät todellisen luonteensa.

Tekeekö se minusta pinnallisen?

Totisesti, et
  tiedä, millainen joku
    on oikeasti
  ennen kuin olet juonut
    hänen kanssansa viinaa.


(Vanha japanilainen sanonta.)

Ei kommentteja: