maanantaina, syyskuuta 06, 2004

Asvalttikukka

Joku joskus minulle väitti, että tankarunous liittyy aina jollain lailla luontoon. Ehkä näin - luonto ja ihmisen suhde siihen on kerrassaan erinomainen lähde runoudelle. Se on jotain, mistä moni ymmärtää jotain, ja kaikilla on omat kokemuksensa ja mielipiteensä.

Suuri (ellei peräti suurin) osa länsimaisista ihmisistä asuu kaupungeissa nykyään. Omat runonräpellykseni ovat varsin selvästi urbaaneja tarinoita: kertomuksia citysinkkuudesta ja elämästä betonin ja bensankatkun keskellä.

Toisaalta, samasta asiasta sitä loppujen lopuksi on kysymys: ihmisen ja maailman välisestä suhteesta. Maailma muuttuu, joten se suhdekin muuttuu, vaikkei itse ihminen muuttuisikaan. Siksi runous on sekä ajatonta, että ajankohtaista.

Asiasta toiseen, vaikkei oikeastaan kuitenkaan:

Osanottoni mealle. Lähdin itse kymmenen vuotta sitten pitkälle ulkomaanmatkalle, ja muistan vieläkin kuin eilisen sen hetken, jolloin jätin hyvästit omalle, rakkaalle koiralleni, jonka kanssa olin elänyt natiaisesta saakka. Näin hänen silmistään, että loppu oli lähellä, ja että hän ei kestäisi enää kauaa.

Palattuani jäljellä oli vain tuore hautakumpu.

Ei kommentteja: