lauantaina, heinäkuuta 24, 2004

Lyriikasta

Miksi yksinäisyys on niin hedelmällinen inkubaatioastia runoudelle?

Miksi on niin helpompi tunnustaa negatiiviset tunteet kuin positiiviset?

Miksi silloin kun haluaa kertoa miten paljon jotakin inhoaa, sanat tulevat itsekseen?

Miksi on vaikeaa kertoa toiselle pitävänsä hänestä?

Miksi yhteiskunta katsoo karsaasti sitä, joka kertoo olevansa onnellinen; mutta onnetonta tuetaan lääkkeillä ja psykiatreilla?

Joskus tuntuu siltä kuin meidät ihmiset olisi rakennettu sisäisesti onnettomiksi - vain siksi että osaisimme tavoitella onnellista tilaa. Että tietäisimme koko ajan sisällämme, että jotain puuttuu. Ettemme olisi koskaan tyytyväisiä siihen mitä meillä on.

Onni ei kasva
  liian lannoitetulla
    peltotilkulla.
  Myös sillä on oltava
    rikkaruohot kiusaksi.

Ei kommentteja: