tiistaina, heinäkuuta 20, 2004

Eenokin kosto

Pyöräilin suu apposen ammollaan, kuten tapani on - näytänhän silloin fiksummalta ja älykkäämmältä kuin mitä todellisuudessa olen. Puhumattakaan siitä, että olen havainnut sen nyt kerta kaikkiaan ällöimmäksi tavaksi hankkia ravintoon ilmaista lisäproteiinia; kehonrakentajien proteiinivalmisteet ehkä poislukien.

Suljin nimittäin suuni sekunnin murto-osaa liian myöhään, ja tunsin, miten lentävä öttiäinen napsahti kitalakeeni ja käynnisti nielaisurefleksin. Jotain todella epäilyttävää kulahti kurkustani alas, ja ainakin kuvittelin tuntevani sen pienet jalat kun se yritti kiskoa itseään ylöspäin, ettei joutuisi alla odottavaan pimeään kurimukseen.

"Ei, Eenokki, tänään et kuole", se huusi itselleen. "Älä luovuta, älä luovuta, sinä selviät kyllä ja voit myydä tarinasi Valituille Paloille".

Minä nieleskelin ja kakistelin kurkkuani vuoron perään, yrittäen saada Eenokin joko ylös tai alas. Painovoima voitti, ja Eenokki romahti mahanesteisiin uuniperunan ja sämpylän seuraksi. Kuulin sieluni korvin, miten se yritti viimeisillä voimillaan haparoida kännykkänsä pikavalintaa soittaakseen kotiinsa: "Poika rakas, isi ei nyt tule kotiin."

Kurkussani tuntuu vieläkin pala. Aivan kuin Eenokin pikkuruiset haamujalat vieläkin yrittäisivät kiskoa sitä ylös.

Tai ehkä se vain on jokin allerginen reaktio. Eenokin kosto.

Ei kommentteja: